Koekausi on ohi ja pääsin viimeinkin testailemaan uutta kameraa ihan ajan kanssa. Täällä Lontoossa on jo täysi kesä ja hellettä on riittänyt. Hyvät ilmat inspiroi ja motivoi lähtemän liikkelle. Vaikka nämä helteet itselle ainakin on tosi rankkoja, enkä viihdy auringossa kauaa, sillä huono-olo ja heikkous iskee nopeasti. Veden juonti ja suolaisen syöminen auttaa vain hetkellisesti. Oon ehkä vähän outo siinä mielessä että en hirveästi välitä kuumista ilmoista vaikka muuten kyllä tykkään kesästä.
Notting hill täällä Lontoossa on tunnettu sen värikkäistä taloista, ja jo pitkään olin halunnut käydä niitä katselemassa. Viimeinkin niitä pääsin katselemaan ja se oli myös hyvä paikka testailla uutta kameraa. Vaikka pari tuntia kyseisellä alueella tulikin käveltyä ja kuvia oteltua, niin paljon on viellä näkemättä ja varmasti tulen tuolla käymään useampaan otteeseen.
Lontoossa kaikki talot on yleensä samaan kaavaan rakennettu ja maalattu, joten on tosi outoa nähdä taloja jotka poikkeaa tästä tietystä mallista. On jotenkin todella piristävää nähdä jotain erilaista. On jotenkin tottunut siihen ruskeaan ja valkoiseen katunäkymään, tai sitten keskustassa ehkä vähän modernisempaan näkymään. Tämä alue on jotenkin hieno sekoitus uutta ja vanhaa pienellä piristyksellä. Ja pakko sanoa että tämä Notting hill alue on varmaan mun uusi lemppari alue. Se on hyvin yksinkertaisesti vain niin kaunista aluetta että VAU! Jos saisin valita missä päin Lontoota asuisin niin varmaan sanoisin että tällä kyseisellä alueella. Tällä alueella on kuitenkin aika kallista asua joten se saa jäädä vain unelmaksi.
Lontoo alueena on todella harmaa ainakin omasta mielestä. Turisteille täällä saattaa olla todella kaunista, mutta kun täällä on ollut melkein sen pari vuotta nyt niin näkymä alkaa käydä tylsäksi ja siihen alkaa jo tottua. Vähän samalla tavalla kuin ennen tänne muuttoa oman pikku kaupungin näkymät oli jo käyneet tylsäksi, mutta nyt aina kun tulee käymään koti suomessa jotenkin nauttii niistä näkymistä mitkä ennen saattoi oli tylsiä. Täällä Lontoossa onneksi on niin paljon nähtävää että kun vähän jaksaa lähteä oikeasti liikkeelle niin varmasti löytää jotain uutta ja hienoa.
Nyt siis mulla on koekausi loppunut ja toka vuosi on purkissa. Tämähän siis tarkoittaa sitä että mulla alkoi kesäloma. Ajatus siitä että voi vain olla eikä tarvitse miettiä mitään koulujuttuja kummastuttaa. Kun viisi kuukautta on ollut putki päällä ja joka päivä on stressanut ja antanut kaikkensa niin se, että saa vain maata sängyssä tai lähteä käymään ilman sitä että tarvitsee miettiä ”Mutta jos nyt lähden käymään jossain tai katson tunnin netflixiä niin kerkeänkö tehdä koulujutut ajallaan” tuntuu vähän oudolta. Tuntuu että jotain on unohtunut kun se tiukka rutiini on rikki. Mitä mä nyt teen vapaa-ajalla?
Uusien rutiinin löytäminen voi olla vaikeaa. Rutiinit on tärkeitä ja niiden avulla ihmismieli ns. pysyy kasassa. Ei kuitenkaan ole hyvä jos on ruutinien orja. Itselle oli yliopiston ensimmäisenä vuotena ja vielä tokan vuoden alussakin vaikeaa löytää se tasapaino rutiinien kanssa. Ajan kanssa kuitenkin on löytänyt sellaisen täydellisen tasapainon minkä kanssa on helppo elää ilman että tulee niitä ”onko tässä edes mitään järkeä” ”en jaksa” ”miks mä oon tähän hommaan lähteny” ajatuksia.
Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä ja joskus tämä löydetty tasapaino voi horjua. Kaikki ei aina mene suunnitellusti ja tällaiset asiat voi lyödä suunnitelmat läjään. On tärkeää tiedostaa miten itse asioihin reagoi jotta tällaisissa yllättävissä tilanteissa osaa toimia niin että se tasapaino pysyy. Jos tämä tasapaino horjahtaa liikaa niin monesti alkaa se kierre että ei jaksa panostaa kouluun ja se tuntuu turhalta; tämän johdosta tietämättään laittaa itsensä tilanteisiin, jotka stressaa enemmän ja tekee koulun käynnistä entistä ärsyttävämpää ja epänautinnolisempaa.
On myös tullut huomattua luokkakavereista että joillakin on semmoinen suhtautuminen opiskeluun ja koulun käyntiin että sen pitäisi olla helppoa. Opiskelemisen ei kuulu olla helppoa, eikä oikeastaa minkään elämässä kuulu olla helppoa. Jos kaikki elämässä olisi helppo niin me ei ikinä opittaisi ja kasvettaisi henkisesti. Tämähän ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämästä voisi nauttia normaalisti vaikka samaan aikaan olisikin muita haasteita joiden kanssa pitää elää. Kun oppii nauttimaan näistä haasteista ja löytää sen oman tavan niiden kanssa elämiseen niin tulee se halu päästä eteenpäin ja kokeilla uusia asioita, ja hakea lisää haasteita, vaikka se hullulta saattaa kuulostaakkin.
On jotenkin todella outoa ja tietyllä tavalla hienoakin huomata miten itse on kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana. Muistan silloin lukio aikana että silloin jo tuntui kuinka paljon oli kasvanut kun vertasi ylä-aste aikaan mutta nyt tuntuu että jos Emilia 17-v oltaisi laitettu tähän elämän tilanteeseen missä nyt olen niin olisin ollut ihan riekaleina ja sekaisin. Ja vaikka se itsekkäältä saattaa kuulostaakin niin on tuntuu hienolta kun voi olla ylpeä itsestään ja voi nähdä kuinka on oppinut käsittelemään vaikeita tilantaita aivan uudella tavalla.
Yksi asia minkä olen oppinut on pienten asioiden arvostaminen ja sen että näkee jotain positiivsta kaikessa. Ennen olin hirveä pessimisti ja joo vieläkin aina ajoittan se pieni pessimisti yrittää kaivautua esiin mutta ei kai siitä voi kokonaan eroon päästä jos Kainuussa on syntynyt. Se pieni pessimismi on hakattu niin syvälle geeniperimään että se siellä tulee pysymään. Ennen inhosin sellaista yli positiivisuutta. Nyt on kuitenkin oppinut kuinka sellaisella negatiivisella pessimismillä ei tee muuta kuin hallaa vain itselle. Ihmiset eivät ehkä ymmärrä että voi olla optimistinen ilman että on sinisilmäinen ja että voi olla varovainen ilman että on pessimistinen. Kun on löytnyt sen positiivisen asenteen niin elämä ei ole enää sitä päivästä toiseen elämistä. Niikuin aiemmin sanottu, tämä vuosi opetti mulle paljon ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti ylpeä itsestäni eikä hävetä myöntää sitä.
Emilia Parkkinen 