Vihreitä juttuja: Terveellisen ruokavalion vaikutus elämään

Tuossa pari päivää sitten tuli käveltyä tällaisen ns. vihreän baarin ohi. Eli siis tällaisen kioski tyylisen terveellisen mehu-/smoothiebaarin ohi. Vaikka tällä alueella missä tällä hetkellä asutaan niin ollaan asutukkin jo melkein vuosi ja tuon kyseisen baarin ohi ollaan kävelty monet kerrat niin jostain syystä ei vain ole aikaisemmin tullut kyseistä baaria huomattua.

Olen aina miettinyt että miten jotkut pystyy juomaan niitä vihreitä mehuja mitä aina instagramissa näkee. Ajatus mehustetusta vihanneksista ei jotenkin houkuta itseä yhtään, vaikka muuten kyllä näin vegaanina tulee näitä vihreitä rehuja syötyä päivittäin. Sen jälkeen kun vegaani linjalle lähdin ja sen myötä on huomannut miten paljon parempi olo itselle tuli niin fyysisesti kuin henkisestikkin ruokavalion muutoksen johdosta niin kaikenlaiset terveys hömpät on alkaneet kiinnostamaan enemmän, ja myös tekee mieli kokeilla erilaisia ruokia ja tuotteita.

Päätin siis tästä kyseisestä mehubaarista ostaa tällaisen vihreän mehun ja kokeilla että onko se nyt ihan hirveän makuista. Kyseinen mehu oli nimeltään cleanser eli tällainen elimistiöä ’puhdistava’ juoma jonka pitäis laittaa elimistö ja nesteet liikkeelle. Mehu sisälsi omenaa, kurkkua, selleriä ja minttua. Pakko kyllä sanoa että olin yllättynyt kuinka hyvää tämä mehu oli. Mehu oli todella virkistävä ja kyllä sillä aika pirtsakasti päivä lähti käytiin.

Itse olen oikeastaaan aina syönyt suht tervellisesti. Lukion lopussa ja yliopiston ensimmäisenä vuotena kuitenkin tuli syötyä vähän miten sattuu ja sen kyllä huomasi painon noususta sekä siitä että aloin saamaan aivan jäätäviä vatsakipuja. Pienempänäkin aina ajoittan sain tosi kovia viiltäviä vatsakipuja jotka säteili koko kehoon, mutta yliopiston ensimmäisenä vuotena kipuja alkoi olemaan päivittäin ja ne oli niin kovia että jalat saattoi lähteä alta. Sitten kun en enää tätä jaksanut niin päätin että nyt on viimein aika kokeilla vegaani ruokavaliota, mitä olin jo pitempään halunnut kokeilla, ja se oli jo muutaman vuoden kiinostanut. Vegaani ruokavaliolla olen nyt ollut melkein vuoden ja tämän vuoden aikana ei ole juuri mikäänlaisia ongelmia tai kipuja ollut mahan kanssa.

Ennen en oikeastaan uskonut että ruokavaliolla nyt niin paljon on vaikutusta siihen millainen yleis olo itsellä on tai ettei sillä oikeasti mitään vaikutusta ole niin fyysiseen kuin henkiseen terveyteen taikka yleis kuntoon. Aina oli jotenkin ajatellut ruokaa niin että no jos syö epäterveellisesti niin lihoo ja jos syö terveellisesti niin ei liho ja epäterveellinen ruoka ei ole hyväksi. Ei jotekin ottanut asiaa tosissaan tai jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin. Ei oikeastaan ajatellut sitä että miten paljon ruokavalio ihan oikeasti voi vaikuttaa elämään. Väärrässähän minä olin ja vieläkin olen yhtä yllättynyt miten paljon se on minun elämään vaikuttanut ilman että sitä oli edes huomannut.

Kun tuntee olonsa terveeksi niin tekee mieli jatkaakin terveellä linjalla. On myös tullut huomattua että töissä ja koulussa jaksaa paremmin, eikä syönnin jälkeen tule sitä ruoka koomaa ja painavaa oloa joka hidastaisi menoa. Ruoka ei ole enää jotain mitä vain syö koska pitää syödä tai koska tekee mieli jotain tiettyä ruokaa, vaan nyt syön koska minun tarvitsee syödä ja siitä saa energiaa. Syön saadakseni energiaa, en siksi että maha vain täyttyisi. Kun on fyysisesti hyvä, kevyt ja energinen olo niin henkisestikkin jaksaa ahertaa pienten mäkien yli.

Väriä elämään ja piristystä päivään: Optimismi ja tasapainon löytäminen

Koekausi on ohi ja pääsin viimeinkin testailemaan uutta kameraa ihan ajan kanssa. Täällä Lontoossa on jo täysi kesä ja hellettä on riittänyt. Hyvät ilmat inspiroi ja motivoi lähtemän liikkelle. Vaikka nämä helteet itselle ainakin on tosi rankkoja, enkä viihdy auringossa kauaa, sillä huono-olo ja heikkous iskee nopeasti. Veden juonti ja suolaisen syöminen auttaa vain hetkellisesti. Oon ehkä vähän outo siinä mielessä että en hirveästi välitä kuumista ilmoista vaikka muuten kyllä tykkään kesästä.

Notting hill täällä Lontoossa on tunnettu sen värikkäistä taloista, ja jo pitkään olin halunnut käydä niitä katselemassa. Viimeinkin niitä pääsin katselemaan ja se oli myös hyvä paikka testailla uutta kameraa. Vaikka pari tuntia kyseisellä alueella tulikin käveltyä ja kuvia oteltua, niin paljon on viellä näkemättä ja varmasti tulen tuolla käymään useampaan otteeseen.

Lontoossa kaikki talot on yleensä samaan kaavaan rakennettu ja maalattu, joten on tosi outoa nähdä taloja jotka poikkeaa tästä tietystä mallista. On jotenkin todella piristävää nähdä jotain erilaista. On jotenkin tottunut siihen ruskeaan ja valkoiseen katunäkymään, tai sitten keskustassa ehkä vähän modernisempaan näkymään. Tämä alue on jotenkin hieno sekoitus uutta ja vanhaa pienellä piristyksellä. Ja pakko sanoa että tämä Notting hill alue on varmaan mun uusi lemppari alue. Se on hyvin yksinkertaisesti vain niin kaunista aluetta että VAU! Jos saisin valita missä päin Lontoota asuisin niin varmaan sanoisin että tällä kyseisellä alueella. Tällä alueella on kuitenkin aika kallista asua joten se saa jäädä vain unelmaksi.

Lontoo alueena on todella harmaa ainakin omasta mielestä. Turisteille täällä saattaa olla todella kaunista, mutta kun täällä on ollut melkein sen pari vuotta nyt niin näkymä alkaa käydä tylsäksi ja siihen alkaa jo tottua. Vähän samalla tavalla kuin ennen tänne muuttoa oman pikku kaupungin näkymät oli jo käyneet tylsäksi, mutta nyt aina kun tulee käymään koti suomessa jotenkin nauttii niistä näkymistä mitkä ennen saattoi oli tylsiä. Täällä Lontoossa onneksi on niin paljon nähtävää että kun vähän jaksaa lähteä oikeasti liikkeelle niin varmasti löytää jotain uutta ja hienoa.

Nyt siis mulla on koekausi loppunut ja toka vuosi on purkissa. Tämähän siis tarkoittaa sitä että mulla alkoi kesäloma. Ajatus siitä että voi vain olla eikä tarvitse miettiä mitään koulujuttuja kummastuttaa. Kun viisi kuukautta on ollut putki päällä ja joka päivä on stressanut ja antanut kaikkensa niin se, että saa vain maata sängyssä tai lähteä käymään ilman sitä että tarvitsee miettiä ”Mutta jos nyt lähden käymään jossain tai katson tunnin netflixiä niin kerkeänkö tehdä koulujutut ajallaan” tuntuu vähän oudolta. Tuntuu että jotain on unohtunut kun se tiukka rutiini on rikki. Mitä mä nyt teen vapaa-ajalla?

Uusien rutiinin löytäminen voi olla vaikeaa. Rutiinit on tärkeitä ja niiden avulla ihmismieli ns. pysyy kasassa. Ei kuitenkaan ole hyvä jos on ruutinien orja. Itselle oli yliopiston ensimmäisenä vuotena ja vielä tokan vuoden alussakin vaikeaa löytää se tasapaino rutiinien kanssa. Ajan kanssa kuitenkin on löytänyt sellaisen täydellisen tasapainon minkä kanssa on helppo elää ilman että tulee niitä ”onko tässä edes mitään järkeä” ”en jaksa” ”miks mä oon tähän hommaan lähteny” ajatuksia.

Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä ja joskus tämä löydetty tasapaino voi horjua. Kaikki ei aina mene suunnitellusti ja tällaiset asiat voi lyödä suunnitelmat läjään. On tärkeää tiedostaa miten itse asioihin reagoi jotta tällaisissa yllättävissä tilanteissa osaa toimia niin että se tasapaino pysyy. Jos tämä tasapaino horjahtaa liikaa niin monesti alkaa se kierre että ei jaksa panostaa kouluun ja se tuntuu turhalta; tämän johdosta tietämättään laittaa itsensä tilanteisiin, jotka stressaa enemmän ja tekee koulun käynnistä entistä ärsyttävämpää ja epänautinnolisempaa.

On myös tullut huomattua luokkakavereista että joillakin on semmoinen suhtautuminen opiskeluun ja koulun käyntiin että sen pitäisi olla helppoa. Opiskelemisen ei kuulu olla helppoa, eikä oikeastaa minkään elämässä kuulu olla helppoa. Jos kaikki elämässä olisi helppo niin me ei ikinä opittaisi ja kasvettaisi henkisesti. Tämähän ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämästä voisi nauttia normaalisti vaikka samaan aikaan olisikin muita haasteita joiden kanssa pitää elää. Kun oppii nauttimaan näistä haasteista ja löytää sen oman tavan niiden kanssa elämiseen niin tulee se halu päästä eteenpäin ja kokeilla uusia asioita, ja hakea lisää haasteita, vaikka se hullulta saattaa kuulostaakkin.

On jotenkin todella outoa ja tietyllä tavalla hienoakin huomata miten itse on kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana. Muistan silloin lukio aikana että silloin jo tuntui kuinka paljon oli kasvanut kun vertasi ylä-aste aikaan mutta nyt tuntuu että jos Emilia 17-v oltaisi laitettu tähän elämän tilanteeseen missä nyt olen niin olisin ollut ihan riekaleina ja sekaisin. Ja vaikka se itsekkäältä saattaa kuulostaakin niin on tuntuu hienolta kun voi olla ylpeä itsestään ja voi nähdä kuinka on oppinut käsittelemään vaikeita tilantaita aivan uudella tavalla.

Yksi asia minkä olen oppinut on pienten asioiden arvostaminen ja sen että näkee jotain positiivsta kaikessa. Ennen olin hirveä pessimisti ja joo vieläkin aina ajoittan se pieni pessimisti yrittää kaivautua esiin mutta ei kai siitä voi kokonaan eroon päästä jos Kainuussa on syntynyt. Se pieni pessimismi on hakattu niin syvälle geeniperimään että se siellä tulee pysymään. Ennen inhosin sellaista yli positiivisuutta. Nyt on kuitenkin oppinut kuinka sellaisella negatiivisella pessimismillä ei tee muuta kuin hallaa vain itselle. Ihmiset eivät ehkä ymmärrä että voi olla optimistinen ilman että on sinisilmäinen ja että voi olla varovainen ilman että on pessimistinen. Kun on löytnyt sen positiivisen asenteen niin elämä ei ole enää sitä päivästä toiseen elämistä. Niikuin aiemmin sanottu, tämä vuosi opetti mulle paljon ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti ylpeä itsestäni eikä hävetä myöntää sitä.

Follow my blog with Bloglovin

Uutta kameraa vanhan rinnalle

Riparilta päästyä noin kuusi vuotta sitten ostin mun edellisen kameran, mikä oli toinen omistamani kamera, mutta ensimmäinen jonka olin ostanut itse. Kyseessä siis on Canonin 1100D. Paljon on kyseistä kameraa tässä vuosien aikana tullut käytettyä. Viimeisen parin vuoden aikana käyttö on kuitenkin vähentynyt, sillä kameran koon ja painon vuoksi sitä on vaikea ja ärsyttävä kuljettaa mukana. Jos haluaa käydä ottamassa kuvia niin on nimenomaan mentävä niitä ottamaan niin että reissu on suuniteltu sitä varten. Kyseistä kameraa ei kehtaa eikä jaksa kantaa mukana joka kerta kun on jonnekkin lähdössä. Etenkin täällä Lontoossa kun joka puolella on niin paljon ihmisiä, niin haluaa että liikkuminen ja tavaroiden pakkaaminen laukkuun ja laukusta ulos on helppoa ja vaivatonta. Tämän vuoksi päätin, että nyt aika ostaa uusi kamera. Vanhankin kameran aion vielä ainakin toisaiseksi säilyttää ja katsoo sitten tulevaisuudesas että onko sille tarvetta vai ei.

Uusi kamera on siis huomattavasti vanhaa pienempi mutta silti laaadukas ja täydellinen mun tarpeisiini. Tämäkin kamera on Canonilta mutta huomattavasti erilainen vanhaan kameraan. Kyseessä on siis Canonin m100. Kameran valinassa meni jonkin aikaa ja luin palon arvosteluja ennen lopullista päätöstä. Tästä kamerasta en oikeestaan kuullut mitään pahaa, ainoastaan positiivista.

Kamera tipahti postiluukusta noin viikko sitten, mutta kiireiden vuoksi sitä en ole pahemmin kerennyt kokeilemaan. Sen mitä olen kerennyt kokeilemaan niin kamera on täydellinen mun tarpeisiini ja laatu on parempi kuin oletin. Kamera on todella helppokäyttöinen ja sen automaatti asetus on todella hyvä kun vertaa vanhaan kameraan jolla yleensä aina otin kuvia manuaali asetuksella.

Vaikka mulla ei hirveästi ehkä tulekkaan julkaistua missään mun ottamia kuvia niin silti niitä tulee aika paljon oteltua. On jotekin todella nautinollista ottaa kuvia jotka on hyvä laatuisia ja viehättää omaa silmää, vaikkei niitä muiden nähtäväksi aina laitakkaan. Vaikka tätä uutta kameraa en vielä ole päässyt hirveästi kokeilemaan, kesän aikana sillä tulee varmasti paljon kuvailtua.

Muistan kun sain joskus ala-asteella ensimmäisen kameran mun isovanhemmilta. Sitä ennen en oikeastaan ollut ikinä ottanut kuvia ellei ollut pakko jossain juhlissa ottaa muille kuvaa niiden kameralla. Muistan kuinka innoisani olin kun otin ensimmäisiä kuvia uudella ensimmäisellä kamerallani. Se oli jotenkin tosi siistiä vaikka eihän ne kuvat mitenkään tosi ihmeellisiä olleet. Muistan kuinka juoksin mökillä pitkin metsiä ottamassa kuvia kukkasista ja puskista.

Vaikka sitten ylä-asteella rippirahoilla ostin vähän paremman ja hienomman kameran niin ikinä en oikeastaan ole kuvia ottanut silleen tosissaan. Mulle se on aina vaan ollut semmoinen pikku harrastus. Ei mun kuvat vieläkään ole mitenkään ihmeellisiä tai erityisen hienoja, mutta en mä sitä ole oikeastaan ikinä hakenukkaan.

Itse olen jotenkin todella visuaalinen ihminen ja tykkään katsella ympärilleni. Mun päivää piristää jo se että kun kävelen nätissä ypäristössä tai kun näen jotain kaunista. Monesti mulle tulee sitten niitä tilanteita kun ajattelee et ei vitsi kuinka nättiä, pakko ottaa kuva. On kiva katella kuvia sit jälkeenpäin, vaikka ne kuvat ei mitään top artisti valokuvaaja luokkaa olekkaan. Ehkä sitten joskus kun jaksaa paremmin paneutua asiaan niin voi yrittää ottaa luovempia hienompia kuvia.